Rautainen ja kulunut sairaalasänky. Näyttäisi varmaan aivan hirveältä nyt mutta lapsena se vain oli. Tuoksui hyvälle ja oli niin vankka. Monet kerran menin sinne haaveilemaan ja hakemaan turvaa.
Nyt siinä makaa isä umpihumalassa. Laihana ja kurjan näköisenä. Voi miten odotan että kaikki olisi taas ohi ja tämä huuto loppuisi. Huoneesta kuuluu kolahdus, isä on kaatunut. Lattia on märkä. Menee hetki ennenkuin äiti huutaa: se on kussu alleen! Itken vaikkei ole mitään hätää. Tätä kirjoittaessani mietin miten vihainen olen vieläkin että olen joutunut näkemään tuollaista lapsena. Siitäköhän johtuu että en pidä humalaisista miehistä. Enkä pidä riitelemisestä. Huutaminen pelottaa minua.
Miksi en sitten kirjoita lapsuudestani niitä kauniita asioita, yhdessä vanhempien kanssa harrastamista jne. Tulee syyllinen olo. Niistähän minun pitäisi kirjoittaa. Miksi? Matka sieluun taitaa olla tosiaan alkamassa.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment